"Niin", sanoi Geneviève, "niin, mutta sitä ei kestä kauvan, sillä se, mikä on väärin, ei voi kestää".
"Mitä te sillä tarkoitatte?"
"Tarkoitan, etten minä, toisin sanoen aristokraatti, minä, joka salakavalasti haaveilen teidän puolueenne tappiosta ja teidän aatteittenne perikadosta, minä, joka teidän talossannekin vielä vehkeilen vanhan hallitusmuodon puolesta, minä, joka kiinnijoutuneena saatan teidät kuolemaan ja häpeään, ainakin teidän mielipiteenne mukaan; minä, Maurice, en voi jäädä tänne talon pahaksi hengettäreksi; minä en tahdo viedä teitä mukanani mestauslavalle".
"Ja minne te menette, Geneviève?"
"Minnekö minä menen? Jonakin päivänä, jolloin te olette ulkona,
Maurice, minä menen itse ilmiantamaan itseni sanomatta, mistä tulen."
"Voi!" huudahti Maurice, jonka sydänjuuriin nämä sanat iskivät, "kiittämättömyyttä, nytkö jo?"
"Ei", vastasi nuori nainen kietoen kätensä Mauricen kaulaan; "ei, ystäväni, rakkaudesta, kaikkein uskollisimmasta rakkaudesta, vannon sen teille! En ole tahtonut veljeäni vangittavan ja tapettavan kapinallisena; en tahdo, että minun rakastajani vangittaisiin ja tapettaisiin petturina!"
"Te aiotte tehdä tuon, Geneviève?" huudahti Maurice.
"Niin totta kuin Jumala on taivaassa!" vastasi nuori nainen.
"Sitäpaitsi ei pelkääminen vielä ole mitään, minä tunnen katumusta."
Ja hän taivutti päänsä, kuin olisivat katumuksen tunteet olleet liian raskaita kantaa.