"Voi, Geneviève!" sanoi Maurice.
"Ymmärrätte hyvin, mitä minä sanon, ja etenkin, mitä minä tunnen, Maurice", jatkoi Geneviève, "sillä tekin tunnette katumusta… Te tiedätte, Maurice, että minä annoin itseni kuulumatta itselleni; että te olette ottanut minut, vaikkei minulla ollut oikeutta antautua."
"Riittää!" sanoi Maurice, "riittää!"
Hänen otsansa rypistyi, ja hänen niin puhtaissa silmissään loisti synkkä päätös.
"Näytän teille, Geneviève", jatkoi nuori mies, "että rakastan teitä yksinomaan. Annan teille todisteen, ettei mikään uhraus ole rakkaudelleni liian suuri. Te vihaatte Ranskaa, no niin, hyvä on, me lähdemme maasta."
Geneviève liitti kätensä yhteen ja katseli rakastajaansa intomielisen ihailevin ilmein.
"Ettekö petä minua, Maurice?" sopersi hän.
"Milloin olen minä pettänyt teitä?" kysyi Maurice; "sinäkö päivänä, jolloin tein itseni kunniattomaksi voittaakseni teidät?"
Geneviève painoi huulensa Mauricen huulille ja jäi niin sanoaksemme riippumaan rakastajansa kaulasta.
"Niin, sinä olet oikeassa, Maurice", sanoi hän, "ja minä olen erehtynyt. Se, mitä minä tunnen, ei olekaan enää katumusta; se on ehkä sieluni alennustilaa: mutta sinä ainakin ymmärrät sen, minä rakastan sinua liiaksi, jotta pelkäisin muuta kuin menettäväni sinut! Lähtekäämme hyvin kauaksi, hyvä ystävä: menkäämme sinne, mistä kukaan ei voi meitä saavuttaa."