Nuori mies astui askelen ovea kohti.
"Maurice!" sanoi Geneviève.
Hän kääntyi ja näki nuoren naisen seisovan kädet ojossa häntä kohti.
"Näkemiin! Näkemiin!" sanoi hän, "armaani, rohkeutta! Puolessa tunnissa olen täällä jälleen."
Geneviève jäi yksin, velvollisuutenaan, kuten jo mainitsimme, matkavalmistukset.
Nämä valmistukset hän suoritti kuumeisella innolla. Niin kauvan kun hän oli Pariisissa, hän oli mielestään kaksin verroin rikollinen. Kerran Ranskan ulkopuolella, kerran ulkomailla näytti hänen rikoksensa, joka enemmän oli kohtalon kuin hänen tekemänsä, hänestä vähemmän painavalta.
Toivoipa hän vielä yksinäisyydessä ja eristettynä ollen lopulta unohtavansa, että toinen mies kuin Maurice oli ensinkään olemassa.
He aikoivat paeta Englantiin, siitä oli sovittu. Heillä olisi siellä pieni talo, pieni yksinäinen, hyvin erillään oleva maatalo, joka olisi kaikilta silmiltä hyvin piilossa; he muuttaisivat nimensä ja tekisivät heidän kahdesta nimestään yhden.
Siellä he ottaisivat kaksi palvelijaa, jotka eivät ensinkään tuntisi heidän menneisyyttänsä. Sattumalta puhuivat kumpikin, sekä Maurice että Geneviève, englanninkieltä.
Ei kumpikaan heistä jättänyt Ranskaan mitään kaipaamisen arvoista, ellemme ota lukuun sitä äitiä, jota aina kaivataan, vaikkapa hän olisi tyly äitipuolikin, sitä, jota nimitetään isänmaaksi.