Geneviève laskeutui polvilleen muotokuvan eteen painaen molemmin käsin sydäntään, joka oli pakahtumaisillaan.
"Maurice", sanoi hän hiljaa, "anna minulle anteeksi! Minä en odottanut tulevani onnelliseksi, mutta toivoin voivani tehdä sinut onnelliseksi. Maurice, minä ryöstän sinulta onnen, joka oli koko elämäsi; anna minulle anteeksi kuolemasi, armaani!"
Ja leikattuaan pitkistä hiuksistaan suortuvan hän sitoi sen orvokkivihon ympärille ja asetti sen muotokuvan juurelle. Niin tunteeton kuin tämä mykkä kuva olikin, näytti se saavan tuskallisen ilmeen nähdessään hänen lähtevän.
Ainakin se näytti sellaiselta Genevièvstä hänen kyyneltensä lävitse.
"No, oletteko valmis, madame?" kysyi Dixmer.
"Nytkö jo?" sopersi Geneviève.
"Oi älkää hätäilkö, hyvä rouva!" vastasi Dixmer; "minulla ei ole kiirettä yhtään. Sitäpaitsi ei luultavasti kestä kauvan ennenkuin Maurice saapuu kotiin, ja minä olisin hyvin mielissäni voidessani kiittää häntä siitä vieraanvaraisuudesta, jota hän on teille osoittanut."
Geneviève vavahti ajatellessaan, että hänen miehensä ja hänen rakastajansa saattaisivat kohdata toisensa.
Hän ponnahti ylös kuin jousen vaikutuksesta.
"Kaikki on lopussa, hyvä herra", sanoi hän, "minä olen valmis".