Dixmer astui ulos ensimmäisenä. Vapiseva Geneviève seurasi häntä, silmät puoleksi ummessa, pää taaksepäin taivuksissa; he nousivat ajurin rattaille, jotka odottivat oven edessä. Ajoneuvot lähtivät vierimään.
Kuten Geneviève oli sanonut, kaikki oli lopussa.
XIV
Puits-de-Noén ravintola
Tuo jakobinitakkiin pukeutunut mies, jonka olemme nähneet mittailevan Hävinneiden askelten salia pitkin ja poikin ja jonka olemme kuulleet arkkitehti Giraudin, kenraali Hanriotin ja isä Richardin tutkimusretken aikana vaihtavan muutamia sanoja maanalaisen käytävän ovelle asetetun vartijan kanssa, tämä raivokas isänmaanystävä oli karhunnahkalakki ja paksut viikset, joka oli väittänyt Simonille kantaneensa ruhtinatar Lamballen päätä, oli tämän niin monivaiheisen illan jälkeisenä päivänä noin kello seitsemältä illalla Puits-de-Noén ravintolassa, joka sijaitsi, kuten mainittu, Vieille-Draperie-kadun kulmassa.
Hän istui siellä isännän tai oikeammin emännän luona, tupakan ja kynttilän savun nokeaman ja savustaman salin perällä ollen syövinään kalaa käristetyn voin kera.
Sali, jossa hän söi illallistaan, oli melkein tyhjä; kaksi tai kolme talon vakinaista vierasta oli toisten lähdettyä jäänyt nauttimaan siitä etuoikeudesta, jonka heille tuottivat jokapäiväiset käynnit ravintolassa.
Suurin osa pöydistä oli tyhjiä, mutta Puits-de-Noé-ravintolan kunniaksi on mainittava, että punaiset tai oikeammin punasinertävät pöytäliinat ilmaisivat siellä käyneen riittävän määrän ruokavieraita, jotka oli ravittu.
Nuo kolme viimeistä ruokavierasta hävisivät toinen toisensa perästä, ja kello neljännestä vailla kahdeksan huomasi isänmaanystävä olevansa yksin.
Silloin hän työnsi aristokraattisimman halveksivasti luotaan karkean lautasen, joka hetkistä aikaisemmin näytti olleen hänen ihastuksensa esineenä, ja veti taskustaan esille levyn espanjalaista suklaata, jonka hän söi hitaasti ja hyvin toisin ilmein, kuin mitä olemme nähneet hänen koettavan antaa ulkomuodolleen.