"Heillä on vapaapäivänsä."

Tiedustelua ei jatkettu pitemmälle: nuo kaksi uutta ystävystä astuivat Change-sillalle. Châtelet-aukion kulmassa osti sotakanslisti esittämänsä ohjelman mukaisesti kopan, jossa oli kaksitoista tusinaa ostereita. Sitten jatkettiin matkaa Gèvres-rantakatua pitkin.

Sotaministeriini kanslistin asunto oli hyvin yksinkertainen: kansalainen Durand asui kolmessa pienessä huoneessa Grève-aukion varrella, talossa, jossa ei ollut ovenvartijaa. Jokaisella asukkaalla oli käytävän avain, ja oli sovittu, että kun joku ei ollut ottanut avainta mukaansa, hän ilmoittaisi lyömällä kerran, kaksi tai kolme kertaa kolkuttimella, riippuen kerroksesta, jossa asui: se, joka odotti jotakuta ja tunsi merkin, lähti silloin alas avaamaan ovea.

Kansalaisella Durandilla oli avaimensa taskussaan: hänen ei siis tarvinnut kolkuttaa.

Palatsin kanslisti huomasi sotakanslistin rouvan olevan kovin hänen makuunsa.

Hän oli todella hurmaava nainen, jonka ulkonäöstä kuvastuva syvä surullisuuden ilme teki erittäin mielenkiintoisen näköiseksi. Huomattava on, että surullisuus on kauniiden naisten varmimpia viettelykeinoja; surullisuus tekee kaikki miehet poikkeuksetta, vieläpä kanslistitkin, rakastuneiksi; sillä sanottakoon mitä tahansa, kanslistit ovat miehiä hekin, eikä ole olemassa mitään julmaa itserakkautta eikä yhtään tunteellista sydäntä, joka ei toivo lohduttavana suruissaan olevaa kaunista naista ja muuttavansa kalpean ihon valkeita ruusuja iloisemman värisiksi, kuten kansalainen Dorat sanoi.

Molemmat kanslistit söivät erittäin hyvällä ruokahalulla; ainoastaan rouva Durand ei syönyt mitään.

Kysymyksiä tehtiin kuitenkin kummaltakin puolelta.

Sotakanslisti kysyi virkaveljeltään merkillisen uteliaasti — olivathan verinäytelmät tuohon aikaan jokapäiväisiä ilmiöitä — millaisia Palatsin tavat olivat, milloin tuomiot julistettiin, miten valvonta tapahtui.

Mielissään siitä, että häntä kuunneltiin niin tarkkaavaisesti, vastaili Palatsin kanslisti hyväntahtoisesti ja kertoili mitä tapoja oli vanginvartijoilla, Fouquier-Tinvillellä ja lopuksi kansalaisella Sansonilla, sen murhenäytelmän ensiosan esittäjällä, jota joka päivä näyteltiin Révolution-aukiolla.