Maurice luki:
"Koska on varmaa, että entinen Maison-Rougen ritari on Pariisissa, koska hänet on nähty eri tienoilla, koska hän on jättänyt merkkejä toiminnastaan useihin salahankkeisiin, jotka onneksi ovat rauenneet tyhjiin, kehoitan kaikkia piiripäälliköitä tekemään valvontansa kahta vertaa tehokkaammaksi."
"No niin?" kysyi puheenjohtaja.
"Täytyyhän minun uskoa, kansalainen puheenjohtaja", huudahti Maurice.
Sitten hän jatkoi:
"Maison-Rougen ritarin tuntomerkit: viisi jalkaa kolme tuumaa, vaalea tukka, siniset silmät, suora nenä, kastanjanruskea parta, pyöreä leuka, pehmeä ääni, naisen kädet. Kolmekymmentäviisi- tai -kuusivuotias."
Mauricen lukiessa tuntomerkit välähti omituinen valo hänen sielussaan; hän muisteli sitä nuorta miestä, joka johti myskikeikarien joukkoa, edellisenä päivänä pelastaessaan Lorinin ja hänet, ja joka niin päättäväisesti oli iskenyt marseillelaisia raskaalla sapelillaan.
"Tuhat tulimmaista!" mutisi Maurice itsekseen, "olisikohan se hän? Siinä tapauksessa ei se ilmianto, jossa minun väitetään puhuneen hänen kanssaan, olekaan valhetta. Kuitenkaan en muista puristaneeni hänen kättänsä."
"No niin, Maurice", kysyi puheenjohtaja, "mitä te nyt sanotte tästä, hyvä ystävä?"
"Sanon uskovani teihin", vastasi Maurice surullisissa mietteissään; sillä vaikka ei tietänytkään, mitkä huonot vaikutukset sumensivat hänen elämänsä, hän jo jonkin aikaa oli huomannut kaiken synkkenevän ympärillänsä.