"Älä pelaa tällä tavoin pois kansansuosiotasi, Maurice", jatkoi puheenjohtaja. "Meidän päivinämme on kansansuosio sama kuin elämä; kansan epäsuosio on, pidä varasi, epäily petoksesta, eikä kansalaista Lindeytä sovi epäillä kavaltajaksi."
Mauricella ei ollut mitään vastattavaa sellaiseen oppiin, jonka hän hyvin tunsi olevan omansa. Hän kiitti vanhaa ystäväänsä ja lähti piirin huoneustosta.
"Ah", mutisi hän itsekseen, "hengittäkäämme hiukan raitista ilmaa; epäluuloja ja taistelua on liikaa. Menkäämme suoraan nauttimaan levosta, viattomuudesta ja ilosta: lähtekäämme Genevièven luo."
Niin lähti Maurice astelemaan vanhalle Sain-Jacques-kadulle päin.
Kun hän saapui nahkurimestarin luo, pitelivät Dixmer ja Morand pystyssä
Genevièveä, jota ahdisti ankara hermokohtaus.
Niinpä muuan palvelija, sen sijaan että olisi ilman muuta päästänyt hänet sisään, kuten tapana oli, sulkikin häneltä tien.
"Ilmoita minut kuitenkin", sanoi Maurice levottomana, "ja ellei Dixmer voi tällä hetkellä ottaa minua vastaan, lähden pois."
Palvelija astui pieneen paviljonkiin, ja Maurice jäi odottelemaan puutarhaan.
Hänestä tuntui siltä kuin tapahtuisi talossa jotakin omituista. Nahkatehtaalaiset eivät olleet työssään, vaan kävelivät puutarhassa levottoman näköisinä.
Dixmer tuli itse ovelle asti.