Mutta ruokasalin pöydällä veti hiljan kirjoitettu kirje komisaarin huomion puoleensa. Sen oli kirjoittanut Maurice, joka oli laskenut sen siihen lähtiessään aamulla herättämättä ystäväänsä, vaikka he nukkuivatkin yhdessä:
"Lähden oikeuteen", sanoi Maurice. "Syö aamiaista yksin, minä palaan vasta illalla."
"Kansalaiset", sanoi Lorin, "vaikka minulla onkin kiire totella teitä, ymmärrätte toki hyvin, etten minä voi seurata teitä paitasillani… Sallikaa kotiapulaiseni pukea minun päälleni."
"Aristokraatti!" sanoi muuan ääni, "häntä täytyy auttaa vetämään housuja jalkaansa…"
"Niin, hyvä Jumala, niin", sanoi Lorin, "minä olen kuin kansalainen Dagobert [merovingikuningas — Suom.]. Huomaatte kai, etten sanonut kuningas."
"No, olkoon menneeksi", sanoi komisaari. "Mutta pidä kiirettä!"
Kotiapulainen tuli alas parveltaan ja ryhtyi auttamaan isäntäänsä pukeutumaan.
Lorinin tarkoitus ei oikeastaan ollut pyytää kamaripalvelijan apua, vaan se, ettei mikään jäisi kotiapulaiselta huomaamatta, jotta hän voisi kertoa Mauricelle kaikki, mitä oli tapahtunut.
"Nyt, hyvät herrat… suokaa anteeksi, kansalaiset… nyt, kansalaiset, minä olen valmis ja seuraan teitä. Mutta sallikaa, olkaa hyvä, minun ottaa mukaani herra Demoustierin teoksen Kirjeitä Emilialle vasta ilmestynyt viimeinen osa, jota en vielä ole lukenut; se sulostuttaa vankeuden ikävää."
"Sinun vankeutesiko?" sanoi äkkiä Simon, josta oli nyt vuorostaan tullut kaupunginvirkamies ja joka neljän piirimiehen seurassa astui sisään. "Sitä ei kestä kauvan: sinä esiinnyt sen naisen oikeusjutussa, joka tahtoi päästää Itävallattaren karkaamaan Hänet tuomitaan tänään… Sinut tuomitaan huomenna, jahka olet todistanut."