Lorin
Jos lukijamme tahtovat seurata meitä toistamiseen vallankumousoikeuteen, löydämme Mauricen samalta paikalta, jossa olemme jo nähneet hänet. Kuitenkin näemme hänen olevan kalpeamman ja kiihdyksissään.
Sen synkän teatterin näytännön alkaessa, jonne tapahtumat johdattavat meidät paljon enemmän kuin erityinen mieltymyksemme siihen, ovat tuomarit neuvottelemassa, sillä erästä juttua on juuri käsitelty: kaksi syytettyä, jotka tuon ajan röyhkeän tavan mukaan ovat pitäen tuomareita pilkkanaan pukeutuneet valmiiksi mennäkseen mestauslavalle, keskustelee puolustajiensa kanssa, joiden epämääräiset sanat muistuttavat lääkärin sanoja hänen hoitaessaan toivotonta potilasta.
Parvekerahvas oli tuona päivänä hurjalla tuulella, sellaisella, joka kannustaa tuomarien ankaruutta: kutojattarien ja etukaupunkilaisten välittömän silmälläpidon alaisina käyttäytyvät valamiehet paremmin, samaten kuin näyttelijä saa kahta vertaa paremman vauhdin huonotuulisen yleisön edessä.
Nämä samat taipumattomiksi muuttuneet tuomarit ovatkin kello kymmenen jälkeen aamulla tehneet viidestä syytetystä viisi kuolemaantuomittua.
Syytettyjen penkillä istuvat kaksi miestä odottivat siis myönteistä tai kielteistä vastausta, joka tulisi joko antamaan heille takaisin elämän tai heittämään heidät kuolemaan.
Katsojayleisö, jonka sen mielinäytelmäksi käynyt jokapäiväinen murhenäytelmä oli tehnyt raa'aksi, valmisti heitä huudahduksillaan tätä pelottavaa hetkeä varten.
"Kas, kas, kas, katsokaa toki tuota suurta!" sanoi muuan sukankutoja, jolla, kun ei ollut päähinettä, oli tukkalaitteessaan kädenkokoinen kolmivärinen kokardi; "kas, kuinka kalpea hän on. Voisipa sanoa, että hän jo on kuollut."
Tuomittu katseli halveksivasti hymyillen naista, joka oli käynyt hänen kimppuunsa.
"Mitä sinä sanotkaan?" sanoi naapuritar. "Hänhän nauraa!"