"Pässinpää tai ei", vastasi ankara syyttäjä, "rakastuessaan tasavaltaa ei kenenkään sovi tuudittautua uneen. Kapitolin hanhetkin olivat tyhmiä ja kuitenkin ne heräsivät pelastamaan Rooman."
Kanslisti ei osannut vastata mitään sellaista todistelua vastaan; hän päästi huokauksen ja odotti.
"Minä annan sinulle anteeksi", sanoi Fouquier. "Puolustanpa sinua vielä, sillä en tahdo, että ketään minun alaisistani virkamiehistä edes epäiltäisiin; mutta muista, että pienimmästäkin sanasta, joka saapuu korviini, vähimmästäkin aiheesta muistuu uudelleen tämä juttu, ja sinä olet mennyttä kalua."
Ei ole tarvis sanoa, miten innokkaasti ja huolellisesti tämä kanslisti tutki sanomalehdet, kiirehtien aina sanomaan, mitä ne tiesivät, vieläpä toisinaan, mitä ne eivät tienneet, vaikka siten olisi kymmenen miehen pää pudonnut.
Hän haki etenkin Dixmeriä, kehoittaakseen tätä olemaan vaiti; mutta
Dixmer oli tietenkin muuttanut asuntoa, eikä hän voinut löytää tätä.
Geneviève vietiin syytettyjen penkille; mutta hän oli jo kuulustelussa selittänyt, ettei hänellä eikä hänen miehellään ollut ainoatakaan rikostoveria.
Miten kiitollisesti hän katselikaan naisraukkaa nähdessään hänen kävelevän ohitseen mennäkseen oikeuteen!
Kuitenkin, juuri Genevièven mentyä ja hänen palattuaan hetkeksi kansliaan ottaakseen sieltä kansalaisen Fouquier-Tinvillen vaatiman asiakirjan, hän yhtäkkiä näki Dixmerin ilmestyvän ja astelevan häntä kohti levollisin, hiljaisin askelin.
Tämä näky sai hänet ällistymään.
"Oh!" sanoi hän ikäänkuin olisi nähnyt aaveen.