"Voi sinua roistoa!" sanoi hän.
"Siinä ei ole mitään roistomaisuutta", virkkoi Dixmer; "minun on tarvis puhua vaimoni kanssa, ja minä pyydän sinulta lupalippua päästäkseni hänen luokseen".
"No, onko sinulle niin tarpeellista puhua hänelle?"
"Kaiketikin, koska panen pääni alttiiksi päästäkseni sinne."
Tämä peruste tuntui kanslistista pätevältä. Dixmer näki hänen päätöksensä horjuvan.
"No rauhoitu", sanoi hän, "kukaan ei saa sitä tietää. Mitä perhanaa!
Sattuuhan joskus sellaisiakin tapauksia kuin tämä."
"Ne ovat harvinaisia. Niitä ei paljon satu. — No mutta, katsotaanpa, järjestetään tämä toisella tavoin."
"Jos se on mahdollista, en pyydä mitään parempaa."
"Se on hyvin helppoa. Tule sisään kuolemaantuomittujen ovesta, sitä varten et tarvitse lupalippua. Ja sitten kun olet puhunut vaimosi kanssa, huudat minua, ja minä päästän sinut ulos."
"Eipä hullumpaa!" sanoi Dixmer. "Pahaksi onneksi kiertelee kaupungilla kuitenkin eräs juttu."