"Siinä tapauksessa, rakas ystävä, minä kerron kaikki, ja me teemme yhdessä matkan Révolution-aukiolle."
Huumaantuneena, sekaisin, puolikuolleena kirjoitti kanslisti lupalipun yhdelle kansalaiselle.
Dixmer iski siihen kiinni ja lähti hätäisesti pois asettuakseen oikeussalissa sille paikalle, jossa olemme hänet nähneet.
Loppu tiedetään.
Välttääkseen kaikkia syytöksiä osallisuudesta meni kanslisti tämän jälkeen istumaan Fouquier-Tinvillen viereen jättäen kansliansa hoidon ensimmäiselle apulaiselleen.
Kello kymmentä minuuttia yli kolmen tunkeutui Maurice korttinsa avulla ovenvartijoiden ja santarmien ketjun lävitse ja pääsi vaikeuksitta tuolle turmiota tuottavalle ovelle.
Sanoessamme turmiota tuottavalle liioittelemme, sillä ovia oli kaksi. Iso ovi, josta menivät ja tulivat lupalipun saaneet, ja tuomittujen ovi, josta tulivat ne, jotka lähtivät ulos vain mennäkseen mestauslavalle.
Huone, johon Maurice oli astunut, oli jaettu kahteen osastoon.
Toisessa näistä osastoista istuivat kirjurit merkitsemässä saapuvien nimiä; toisessa, jonka kalustona oli vain muutamia puupenkkejä, säilytettiin sekä niitä, jotka juuri oli vangittu, että niitä, jotka juuri oli tuomittu, mikä oli melkein sama asia.
Sali oli synkkä; sitä valaisi vain väliseinän ikkuna, joka avautui kansliaan.