Sellaisten ihmisten iloa, joilla on vain tunti elettävää, ei saata kestää niinkään kauvan kuin heidän elämäänsä.
Silmäiltyään Genevièveä sen kiihkeän ja syvän rakkauden katseella, joka asui hänen sydämessään, kiitettyään häntä tuosta hänen juuri lausumastaan sekä itsekkäästä että hellästä sanasta, Maurice kääntyi Lorinin puoleen.
"Jutelkaamme nyt", sanoi hän sulkien Genevièven molemmat kädet omaansa.
"Niin, jutelkaamme", vastasi Lorin; "se on vallan oikein, kunhan vain olisi aikaa! Mitä sinulla on minulle sanottavaa? Katsotaanpa!"
"Sinut on vangittu minun vuokseni, tuomittu kuolemaan hänen takiaan, etkä sinä ole rikkonut ensinkään lakia; kun Geneviève ja minä maksamme velkamme, ei käy päinsä, että sinut pannaan maksamaan samalla kertaa kuin meidät."
"Minä en ymmärrä."
"Lorin, sinä olet vapaa!"
"Vapaa, minäkö? Sinä olet hullu!" sanoi Lorin.
"En, minä en ole hullu; toistan sinulle, että olet vapaa; kas, tässä on lupalippu. Sinulta kysytään, kuka olet; sinä palvelet Carmesin kansliassa; olet tullut puhuttelemaan Palatsin kansalaista kanslistia; olet uteliaisuudesta pyytänyt häneltä lupalipun näädäksesi kuolemaantuomittuja; olet nähnyt heidät, olet saanut kylliksesi ja menet tiehesi."
"Tämähän on pilaa, eikö niin?"