"Menen vielä pitemmälle, sillä ilmoitan etukäteen, että jos muutut aristokraatiksi…"
"Sinä ilmiannat minut?"
"Hyi, en: minä sulkisin sinut johonkin kellariin ja panisin hakemaan sinua rumpujen päristyksellä, kuten eksynyttä lammasta; sitten julistaisin, että aristokraatit, jotka tiesivät, mitä heille olit varannut, ovat takavarikoineet sinut, kiduttaneet, näännyttäneet sinut, joten hallinaiset ja Victor-piirin lumppu-ukot löydettyään sinut kruunaavat sinut julkisesti kukkasilla, kuten tapahtui rovasti Elie de Beaumontille, Latudelle ja muille. Kiiruhda siis jälleen muuttumaan Aristideeksi, muuten on asiasi selvä."
"Lorin, Lorin, tunnen, että olet oikeassa, mutta virta vie minua, luistan kaltevaa pintaa pitkin. Syytätkö sinä minua siksi, että kohtalo pakottaa minut mukaansa?"
"En minä syytä sinua, vaan kinastelen kanssasi. Muistelepas hiukan niitä näytöksiä, joita Pylades joka päivä esitti Oresteelle, näytöksiä, jotka oivallisesti todistavat, ettei ystävyys ole muuta kuin paradoksi, koskapa nämä malliystävykset väittelivät aamusta iltaan."
"Jätä minut, Lorin, se olisi paremmin tehty."
"En milloinkaan."
"Anna minun siinä tapauksessa rakastaa, olla vapaasti hullu, ehkä rikollinenkin, sillä jos näen hänet jälleen, tiedän tappavani hänet."
"Tai lankeat polvillesi hänen eteensä. Voi, Maurice sinua, Maurice
rakastuneena aristokraattiin, milloinkaan en olisi uskonut sellaista.
Sinähän olet kuin tuo Osselin-parka, joka hullaantui markiisitar de
Charnyyn."
"Kylliksi jo, Lorin, minä pyydän hartaasti."