Sitä myöten kun ystävykset lähenivät paikkaa, he kuulivat suuren metelin; he näkivät valon kasvavan ja kuulivat isänmaallisia lauluja, jotka päiväsaikaan kirkkaassa auringonpaisteessa, taisteluntuoksinassa tuntuivat sankarihymneiltä, mutta jotka yöllä, tulipalon hohteessa kuulostivat päihtyneiden ihmissyöjien synkiltä juomalauluilta.
"Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala!" sanoi Maurice unohtaen, että Jumala oli poistettu käytännöstä.
Ja hän asteli eteenpäin otsa hiessä.
Lorin katseli hänen käyntiään ja mutisi hampaittensa välistä:
"Jos rakkaus meidät vain valtaansa saa, niin järkevyys hyvästit heittää."
Koko Pariisi näytti vaeltavan niiden tapausten näyttämöä kohti, joista juuri olemme kertoneet. Mauricen oli pakko tunkeutua krenatööriketjun ja piirijoukkojen rivistöjen lävitse, sitten tuon aina raivokkaan, aina valppaan roskaväen yhteensulloutuneiden laumojen halki, joka tällä aikakaudella juoksi ulvoen näytelmästä näytelmään.
Sitä mukaa kuin Maurice lähestyi taloa, hän raivokkaassa kärsimättömyydessään kiiruhti askeliaan. Lorin saattoi vaivoin seurata häntä, mutta hän rakasti häntä liiaksi jättääkseen hänet yksikseen sellaisena hetkenä.
Kaikki oli melkein lopussa; katoksesta, jonne sotilas oli heittänyt palavan soihtunsa, oli tuli levinnyt työpajalle, joka oli rakennettu laudoista siten, että ilma pääsisi vapaasti haihtumaan; tavarat olivat palaneet; itse rakennus alkoi palaa.
"Voi, hyvä Jumala!" sanoi Maurice itsekseen, "jos hän olisi tullut takaisin, jos hän olisi jossakin huoneessa, joka on liekkien piirittämä, ja odottaisi minua, huutaisi minua!…"
Ja puoleksi mielipuolena tuskasta, uskoen kernaammin, että se nainen, jota hän rakasti, oli hullu kuin petturi, syöksyi Maurice pää kumarassa ovea kohti, jonka hän vilaukselta erotti savun keskeltä.