Olisi tarvittu monen miehen yhtyneet voimat viemään Maurice talosta ulos. Toivo veti hänet mukanaan hiuskarvallaan.
Silloin he alkoivat kysellä; he tutkivat ympäristön, pysäyttivät ohikulkevat naiset, tarkastivat lehtokujat, mutta tuloksettomasti. Kello oli yksi aamulla; Maurice oli jättiläisvoimistaan huolimatta väsymyksen murtama: viimein hän lakkasi juoksemasta, kapuamasta, alituisesti riitelemästä väkijoukon kanssa.
Ajuri ajoi ohi. Lorin pysäytti hänet.
"Rakas veli", sanoi hän Mauricelle, "me olemme tehneet kaiken sen, mikä on ollut inhimillisesti mahdollista löytääksemme jälleen Genevièvesi; olemme uupuneet pilalle, kärventyneet ruskeiksi, meitä on mukiloitu hänen vuokseen. Olkoon Cupido miten vaativainen hyvänsä, ei hän voi vaatia enempää mieheltä, joka on rakastunut, eikä ainakaan mieheltä, joka ei ole rakastunut; nouskaamme rattaille ja lähtekäämme kumpikin kotiin."
Maurice ei vastannut mitään, vaan alistui. Saavuttiin Mauricen ovelle kummankaan ystävyksen vaihtamatta sanaakaan.
Mauricen juuri astuessa rattailta he kuulivat Mauricen asunnon ikkunan sulkeutuvan.
"Kas, hyvä!" sanoi Lorin, "sinua odotettiin, minä voin olla rauhallisempi. Kolkutapas nyt ovelle!"
Maurice kolkutti, ovi avautui.
"Hyvää yötä!" sanoi Lorin, "odota minua huomenaamuna, niin lähdetään ulos".
"Hyvää yötä", sanoi Maurice koneellisesti.