Hän viittasi kotiapulaista poistumaan.
Tämä totteli ja sulki oven.
Silloin Maurice riensi nuoren naisen luo, joka kohotti päätänsä.
"Geneviève", huudahti nuori mies, "Geneviève minun luonani! Olenko minä hullu, hyvä Jumala?"
"Ei, teillä on koko järkenne tallella, hyvä ystävä", vastasi nuori
nainen. "Minä olen luvannut kuulua teille, jos te pelastatte
Maison-Rougen ritarin. Te olette pelastanut hänet, minä olen tässä!
Minä odotin teitä."
Maurice käsitti näiden sanojen merkityksen väärin; hän peräytyi askelen ja katsellen nuorta naista sanoi lempeästi:
"Geneviève, Geneviève, te ette siis rakastakaan minua?"
Genevièven katse verhoutui kyyneliin; hän käänsi pois päänsä ja nojautuen sohvan selkämykseen puhkesi nyyhkytyksiin.
"Voi", sanoi Maurice, "näettehän, ettette rakasta minua enää, ettekä te ainoastaan ole lakannut rakastamasta, Geneviève, vaan vieläpä te tunnette minua kohtaan jonkinlaista vihaa, koska olette noin epätoivoinen."
Mauricen viime sanoissa oli ollut niin paljon kiihtymystä ja tuskaa, että Geneviève nousi jälleen seisomaan ja tarttui hänen käteensä.