"Geneviève", kuiskasi hän, "älkää itkekö enää! Lohduttautukaa kaikkien onnettomuuksienne jälkeen, koska te kerran rakastatte minua. Geneviève, taivaan nimessä, sanokaa minulle, ettei minun uhkausteni kiivaus tuonut teitä tänne! Sanokaa minulle, että siinäkin tapauksessa, ettette olisi nähnyt minua tänä iltana, että kun olisitte jäänyt yksin, eriksenne, ilman turvapaikkaa, te olisitte tullut tänne, ja ottakaa vastaan vala, jonka vannon teille, vala, joka päästää teidät siitä valasta, jonka pakotin teidät tekemään!"
Geneviève loi nuoreen mieheen katseen, joka kuvasti sanomatonta kiitollisuutta.
"Jalosydäminen!" sanoi hän. "Oi, hyvä Jumala, minä kiitän sinua, hän on jalosydäminen!"
"Kuulkaa, Geneviève", sanoi Maurice, "Jumala, joka täällä karkoitetaan pois temppeleistään, mutta jota ei voida kartoittaa pois meidän sydämistämme, jonne hän on istuttanut rakkauden, Jumala on tehnyt tämän illan ulkonaisesti synkäksi, mutta pohjaltaan iloa ja onnea säteileväksi. Jumala on johtanut teidät minun luokseni, Geneviève, hän on laskenut teidät minun käsivarsilleni, hän puhuu teille minun henkäykseni kautta. Jumala tahtoo viimein korvata tällä tavoin kaikki ne kärsimykset, jotka olemme kestäneet, kaikki ne hyveet, joita olemme harjoittaneet taistellessamme tätä rakkautta vastaan, joka näytti väärältä, ikäänkuin voisi tunne, joka niin kauvan oli puhdas ja aina niin syvä, olla rikos. Älkää siis itkekö enää, Geneviève! Geneviève, antakaa minulle kätenne! Tahdotteko olla veljen luona, tahdotteko, että tämä veli suutelee kunnioittaen teidän hameenne lievettä, poistuu kädet ristissä ja astuu kynnyksen yli kääntämättä päätään? Hyvä on, sanokaa sana, tehkää viittaus, niin näette minun poistuvan, ja niin jäätte yksin, vapaaksi ja turvaan, kuten neitsyt kirkkoon. Mutta jos, jumaloimani Geneviève, te päinvastoin tahdottekin muistella, että olen rakastanut teitä niin paljon, että olen ollut vähällä siihen kuolla, että minä tämän rakkauden vuoksi, jonka te voitte tehdä kohtalokkaaksi tai onnekkaaksi, olen pettänyt puoluelaiseni, että omissa silmissäni olen tehnyt itseni inhottavaksi ja arvottomaksi, tahdotteko ajatella kaikkea sitä onnea, jonka tulevaisuus on meille varannut, sitä voimaa ja tarmoa, joka sisältyy meidän nuoruuteemme ja rakkauteemme ja jolla me puolustamme onneamme ketä hyökkääjää vastaan hyvänsä! Oi, Geneviève, sinä olet hyvä enkeli, tahdotko, sano, tahdotko tehdä miehen niin onnelliseksi, ettei hän enää sure elämää, ettei hän halua ikuista autuutta? Siinä tapauksessa, sen sijaan, että työntäisit minut pois, hymyile minulle, Genevièveni, anna minun painaa kätesi sydäntäni vasten, taivu sen puoleen, joka haluaa sinua koko voimallaan, kaikilla toiveillaan, koko sielustaan; Geneviève, minun rakkauteni, minun elämäni, Geneviève, älä ota takaisin valaasi."
Nuoren naisen sydän keventyi näistä lempeistä sanoista: rakkauden kaiho, hänen entisten kärsimystensä tuottama väsymys veivät hänen voimansa; kyyneleet eivät enää kihonneet silmiin, ja kuitenkin kohottivat nyyhkytykset hänen polttavaa rintaansa.
Maurice käsitti, ettei Genevièvellâ enää ollut rohkeutta vastustaa, ja otti hänet syliinsä. Silloin Geneviève antoi päänsä vaipua hänen olkapäällensä ja hänen pitkä tukkansa pääsi valloilleen hänen rakastajansa palaville poskille.
Samassa tunsi Maurice Genevièven rinnan paisuvan, kuten laineet nousevat vielä myrskyn jälkeen.
"Voi, sinä itket, Geneviève", sanoi hän syvästi murheissaan, "sinä itket! Voi, rauhoitu! Ei, ei, milloinkaan en minä osta rakkautta halveksittavan tuskan hinnalla. Ei milloinkaan minun huuliani tahraa suudelma, jonka ainoakin katumuksen kyynel myrkyttäisi!"
Ja hän päästi käsivarsiensa elävän renkaan irti, hän loitonsi otsansa
Genevièven otsasta ja kääntyi hitaasti.
Mutta heti, tuollaisen vastavaikutuksen kautta, joka on puolustautuvalle naiselle niin luonnollinen, koska hän puolustautuessaankin haluaa, kietoi Geneviève Mauricen kaulaan vapisevat kätensä, syleili häntä kiihkeästi ja painoi vasta tyrehtyneestä kyynelvuodosta vielä kylmän ja kostean poskensa nuoren miehen palavaa poskea vasten.