Kaikki kolme naista katselivat toisiaan kauhuissaan.
»Mutta, hyvä herra, tuohan on enemmän kuin hirmuvaltaa», sanoi kuningatar; »naisia, naisia kohtaan!»
»Ei sotketa asioita», sanoi Maurice jyrkästi. »Emme ole tuomareita emmekä pyöveleitä; olemme valvojia, toisin sanoen kansalaisia, joitten huolena on teidän vartiointinne. Meillä on ohjeemme, niiden rikkominen on pettämistä. Kansatar, pyydän teitä, luovuttakaa minulle se kirjelippu, jonka piilotitte.»
»Hyvät herrat», sanoi kuningatar ylpeästi, »koska olette valvojia, niin hakekaa ja riistäkää meiltä tänäkin yönä uni, kuten ennenkin aina».
»Herra varjelkoon meitä tekemästä väkivaltaa naisille. Menen ilmoittamaan asiasta Kommuunille ja odotamme sen määräyksiä; te ette kuitenkaan laskeudu vuoteelle, vaan nukutte nojatuoleissa, jos niin haluatte, ja me vartioimme teitä… Jos niin tarvitaan, alkaa kotitarkastus.»
»Mikä täällä on?» kysyi Tisonin vaimo ilmestyen ovelle säikähtäneen näköisenä.
»Sitä vain, kansatar, että ottamalla osaa petokseen riistät itseltäsi mahdollisuuden koskaan enää nähdä tytärtäsi.»
»Nähdä tytärtäni!… Mitä sillä tarkoitat, kansalainen?» kysyi Tisonin vaimo, joka ei vieläkään ymmärtänyt, miksi hän ei enää näkisi tyttöhän.
»Sanon sinulle vain, ettei tyttäresi ole tullut tänne tavatakseen sinua, vaan tuodakseen kirjeen kansatar Capetille, ja ettei hän enää pääse tänne.»
»Mutta, ellei hän enää pääse tänne, en enää voi nähdä häntä, koska meitä on kielletty menemästä ulos…»