»Tällä kerralla et voi syyttää ketään, sillä se on oma vikasi», sanoi
Maurice.
»Voi, voi», parkui onneton äiti, »minun vikani! Mitä sillä tarkoitat, minun vikani? Eihän mitään, ole tapahtunut, menen siitä takuuseen. Voi, jos uskoisin, että jotakin olisi tapahtunut, voi sinua, Antoinette, sen saisit kalliisti maksaa!»
Ja aivan suunniltaan näytti tuo nainen kuningattarelle nyrkkiään.
»Älä uhkaile ketään», sanoi Maurice. »Käytä ennemmin hellyyttä, jotta pyyntömme täytetään; sinä olet nainen, ja kansatar Antoinette, joka itse on äiti, varmasti säälii toista äitiä. Huomenna tyttäresi vangitaan, viedään vankilaan… jos sitten jotakin saadaan ilmi, ja tiedäthän, että kun tahdotaan, aina myös saadaan ilmi, silloin hän on hukassa, sekä hän että toverinsa.»
Tisonin vaimo, joka kuunnellessaan Mauricea oli kauhistunut yhä enemmän, kääntyi kuningattareen päin melkein mielipuolen ilmein.
»Kuuletko, Antoinette?… Minun tyttöni!… Sinä se olet syössyt tyttöni turmioon!»
Kuningatar näytti nyt kauhistuvan vuorostaan, ei siitä uhasta, joka säkenöi vanginvartijattaan silmistä, vaan siitä epätoivosta, jonka hän niistä luki.
»Tulkaa, rouva Tison», sanoi hän, »minulla on teille puhuttavaa».
»Hohoi! ei mitään liehittelyjä», huudahti Mauricen virkatoveri. »Kyllä meillä on oikeus olla läsnä, helkkarissa! Viranomaisten kuullen, aina viranomaisten kuullen!»
»Olkoon menneeksi, kansalainen Agricola», sanoi Maurice tämän miehen korvaan; »kunhan vain saamme tietää totuuden, viis siitä, millä tavoin».