»Olet oikeassa, kansalainen Maurice; mutta…»
»Menkäämme lasioven taakse, kansalainen Agricola, ja kääntäkäämme selkämme; olen varma, ettei se henkilö, jolle teemme tämän myönnytyksen, anna meidän sitä katua.»
Kuningatar kuuli nämä sanat, jotka olivatkin tarkoitetut kuultaviksi; hän loi nuoreen mieheen kiitollisen silmäyksen. Maurice käänsi päänsä huolettomana ja meni lasioven toiselle puolelle. Agricola seurasi häntä.
»Näet tuon naisen», sanoi hän Agricolalle; »kuningattarena hän on suuri rikoksentekijä, naisena hänellä on ylevä ja suuri sielu. On hyvä murskata kruunut, onnettomuus kirkastaa ne.»
»Helkkari, kuinka hyvin sinä puhut, kansalainen Maurice! On hauskaa kuunnella sinua ja myöskin ystävääsi Lorinia. Lausutko sinä myöskin runoja?»
Maurice hymyili.
Tämän keskustelun aikana tapahtui toisella puolen lasiovea se näytelmä, jonka Maurice oli aavistanut.
Tisonin vaimo oli astunut kuningattaren lähelle.
»Hyvä rouva», sanoi kuningatar hänelle, »teidän epätoivonne murtaa sydämeni; en halua ryöstää teiltä lastanne, se olisi liian pahasti tehty; mutta jos teen sen, mitä nämä miehet vaativat, joutuu tyttärenne kenties kuitenkin perikatoon».
»Tehkää se, mitä he sanovat!» huudahti Tisonin vaimo, »tehkää niin kuin he sanovat!»