Geneviève näki, että hän todella kärsi. Mauricen luonteisilla miehillä on tuskia, joita tavalliset ihmiset eivät tunne.
»Olette ystäväni, Maurice», sanoi Geneviève katsoen häneen taivaallisin ilmein; »ystävä, joka on minulle kallis: käyttäytykää, Maurice, niin, etten menetä tätä ystävääni».
»Voi, ette te häntä kauan surisi», huudahti Maurice.
»Erehdytte», sanoi Geneviève, »minä surisin teitä kauan, aina!»
»Geneviève, Geneviève», huudahti Maurice, »säälikää minua!»
Geneviève värisi.
Ensi kerran oli Maurice lausunut hänen nimensä niin kiihkeällä äänellä.
»No niin», jatkoi Maurice, »koska olette arvannut ajatukseni, antakaa minun sanoa teille kaikki, Geneviève; sillä vaikka tappaisitte minut katseellanne… olen ollut vaiti liian kauan; nyt minä puhun, Geneviève!»
»Hyvä herra», sanoi nuori nainen, »olen ystävyytemme nimessä rukoillut teitä olemaan vaiti; hyvä herra, pyydän sitä vielä, minun vuokseni, jollei itsenne tähden. Ei sanaakaan enää, taivaan nimessä, ei sanaakaan enää!»
»Ystävyys, ystävyys! Ah, jos tarjoatte minulle sellaista ystävyyttä, jota osoitatte hra Morandille, en enää tahdo teidän ystävyyttänne, Geneviève; minulle on annettava enemmän kuin muille!»