»Riittää jo», sanoi rouva Dixmer, tehden kuningattaren eleen, »jo riittää, herra Lindey; tässä on vaunumme, pyydän teitä saattamaan minut mieheni luokse».
Maurice värisi kuumeesta ja liikutuksesta; kun Geneviève noustakseen vaunuihin, jotka todella olivat vain muutaman askelen päässä, laski kätensä Mauricen käsivarrelle, tuntui nuoresta miehestä, kuin olisi käsi ollut tulessa. Molemmat nousivat vaunuihin; Geneviève istui takaistuimelle ja Maurice vastapäätä. Ajeltiin koko Pariisin halki kummankaan sanomatta sanaakaan.
Geneviève oli vain koko matkan pitänyt nenäliinaa silmillään.
Kun he astuivat tehtaaseen, istui Dixmer työnsä ääressä toimistossaan; Morand saapui Rambouilletista ja meni muuttamaan pukua. Geneviève ojensi kätensä Mauricelle astuessaan huoneeseensa ja sanoi:
»Jääkää hyvästi, Maurice, olette niin tahtonut.»
Maurice ei vastannut mitään; hän astui suoraan uunin luo, missä riippui Genevièveä esittävä pienoiskuva: hän suuteli sitä kiihkeästi, puristi sitä sydäntään vastaan, asetti sen jälleen paikalleen ja lähti ulos.
Maurice oli tullut kotiin tietämättä miten; hän oli kävellyt koko Pariisin halki, näkemättä mitään, kuulematta mitään: kaikki mitä hänelle oli tapahtunut, oli kuin unennäköä hänen voimatta tehdä itselleen tiliä yhtä vähän teoistaan kuin sanoistaan, saati sitten vaikuttimena olleesta tunteesta. On olemassa hetkiä, jolloin vakavinkin mieli, paraskin itsensähillitsijä hairahtuu rajuihin tekoihin, joihin mielikuvituksen alemmat voimat hänet johtavat.
Mauricen kotiinmeno oli ollut, kuten olemme sanoneet, pikemmin juoksua kuin tavallisia paluuta; hän riisuutui käyttämättä palvelijansa apua, ei vastannut keittäjälleen, joka näytti hänelle valmiiksi katetun illallispöydän; sitten hän otti päivän kirjeet pöydältä, luki ne kaikki, toisen toisensa perästä, ymmärtämättä sanaakaan. Mustasukkaisuuden sumu, järjen humala ei vielä ollut kokonaan haihtunut.
Kello kymmeneltä Maurice pani maata koneellisesti, kuten hän oli tehnyt kaikki jätettyään Genevièven.
Jos Mauricelle hänen levollisina hetkinään olisi kerrottu omasta omituisesta käytöksestään kuten toisesta henkilöstä, ei hän olisi sitä ymmärtänyt, vaan olisi pitänyt hulluna miestä, joka tekee noin epätoivoisen teon, sillä eihän sitä ollut oikeuttanut Genevièven liiallinen umpimielisyys eikä liiallinen kevytmielisyys; hän tunsi ainoastaan, että hirveä isku oli murskannut hänen toiveensa. Näistä hän ei koskaan ollut tehnyt itselleen tiliä, ja kuitenkin niihin, niin epämääräisiä kuin ne olivatkin, perustuivat kaikki hänen onnensa unelmat, jotka käsin saavuttamattoman sumun lailla leijailivat taivaanrannalla muotoa vailla.