Niinpä kävikin Mauricen kuten melkein aina käy tällaisissa tapauksissa: saamansa iskun huumaamana hän nukahti heti kun tunsi olevansa vuoteessa, tai oikeammin hän eli aivan tunteettomana seuraavaan päivään asti.
Kuitenkin herätti hänet eräs ääni: sen sai aikaan hänen kotiapulaisensa avaamalla oven; hän tuli tapansa mukaan avaamaan Mauricen makuuhuoneen ikkunat erääseen suureen puutarhaan päin sekä tuomaan kukkia huoneeseen.
V. 1793 viljeltiin hyötökukkia ja Maurice oli niihin ihastunut; mutta nyt hän ei edes katsahtanut niihin; hän nojasi puoleksi kohollaolevan, raskaan päänsä käteensä ja koetti palauttaa muistiinsa edellisen illan tapahtumia.
Voimatta antaa vastausta kysyi Maurice itseltään, mitkä seikat olivat hänen hullun tekonsa aiheina; ainoa oli hänen mustasukkaisuutensa Morandille; mutta hetki oli huonosti valittu hänen ollessaan mustasukkainen miehelle, joka oli poissa Rambouilletissa, vieläpä ollessaan kahdenkesken rakastamansa naisen kanssa ja ihanassa luonnossa, jonka kevään ensimmäiset kauniit päivät olivat herättäneet.
Aiheena ei ollut hänen epäilynsä siitä, mitä mahdollisesti oli tapahtunut siinä Auteuilin talossa, jonne hän oli saattanut Genevièven ja jossa tämä oli viipynyt yli tunnin; ei, vaan hänen elämänsä lakkaamattomana tuskana oli ajatus, että Morand oli rakastunut Genevièveen; ja kuitenkaan — mikä omituinen aivojen mielikuvitus, omituinen oikun yhdistelmä — ei Dixmerin liiketoveri milloinkaan ollut tehnyt viittaustakaan, luonut katsetta, lausunut sanaakaan, joka olisi tehnyt tällaisen olettamuksen todennäköiseksi.
Palvelijan ääni herätti hänet mietteistään.
»Kansalainen», sanoi tämä osoittaen pöydällä olevia avattuja kirjeitä, »oletteko jo valinnut näistä säilytettävät vai poltanko minä ne kaikki?»
»Mitkä niin?» kysyi Maurice.
»Ne kirjeet, jotka kansalainen luki eilen ennen maatamenoaan.»
Maurice ei muistanut lukeneensa niistä ainoatakaan.