»Kansalainen Dixmer.
Olen pitänyt Teistä Ja pidän Teistä yhä edelleenkin, mutta en voi enää tavata Teitä.» Maurice mietti syytä, miksi hän ei enää voisi tavata kansalaista Dixmeriä, Ja vain yksi mahdollisuus tuli hänen mieleensä; sama mahdollisuus olisi tuohon aikaan juolahtanut kaikkien mieleen. Hän jatkoi siis:
»On liikkeellä huhuja, jotka tietävät Teidän olevan laimean yhteisille asioille. En ensinkään halua syyttää Teitä enkä ole myöskään saanut valtuutta puolustaa Teitä. Valitan sitä suuresti Ja pyydän Teitä olemaan vanna siitä, että salaisuutenne ovat iäksi kätkettyinä sydämeeni.»
Maurice ei edes lukenut lävitse kirjettään, jonka, kuten jo mainitsimme, oli kirjoittanut ensimmäisen mieleen tulleen ajatuksen vallassa. Hän ei epäillyt, minkä vaikutuksen se aikaansaisi. Dixmer, tuo mainio isänmaanystävä, kuten Maurice oli ainakin heidän keskusteluistaan voinut havaita, olisi pahoillaan saadessaan sen: hänen vaimonsa ja kansalainen Morand kehoittaisivat häntä pysymään lujana, joten hän ei edes vastaisi kirjeeseen, ja unohdus peittäisi mustaan harsoonsa onnellisen menneisyyden muuttaen sen kolkoksi tulevaisuudeksi. Maurice allekirjoitti ja sinetöi kirjeen, antoi sen kotiapulaiselleen, ja lähetti lähti.
Silloin pääsi heikko huokaus tasavaltalaisen rinnasta; hän otti hansikkaansa ja hattunsa ja lähti piirin huoneistoon.
Hän, Brutus-parka, toivoi saavansa stoalaisuutensa takaisin käymällä käsiksi yleisiin asioihin.
Yleisten asioitten tila oli kauhea: toukokuun 31 päivä oli likellä. Hirmuvalta, joka tulvivana koskena syöksyi vuoren korkeudesta, yritti riuhtaista mukanaan sen padon, jota sille suluksi koettivat rakentaa girondistit, nuo julkeat maltilliset, jotka olivat rohjenneet vaatia rangaistusta syyskuun joukkomurhista ja taistella hetken pelastaakseen kuninkaan hengen.
Mauricen tehdessä työtä niin kiihkeästi, että kuume, jonka hän siten tahtoi karkoittaa, jäyti hänen sydämensä sijasta hänen aivojaan, saapui lähetti vanhalle Saint-Jacques-kadulle ja saattoi talon asukkaat hämmästyksen ja kauhistuksen valtaan.
Kirje, joka ensin tuotiin Genevièven nähtäväksi, anneltiin sitten
Dixmerille.
Dixmer avasi ja luki sen ymmärtämättä aluksi mitään: sitten hän ilmoitti sen sisällön kansalaiselle Morandille, joka laski tuhkanharmaaksi käyneet kasvonsa kätensä varaan.