Siinä tilanteessa, missä Dixmer, Morand ja heidän toverinsa olivat (josta Maurice oli täysin tietämätön, mutta josta lukijat ovat päässeet selville), vaikutti tämä kirje tosiaankin kuin salamanisku.
»Onko hän rehellinen mies?» kysyi Dixmer hätääntyneenä.
»On», vastasi Morand epäröimättä.
»Yhtä kaikki!» puuttui puheeseen äärimmäisiä toimenpiteitä ehdottanut mies, »teimme hullusti, kun emme tappaneet häntä».
»Hyvä ystävä», sanoi Morand, »me taistelemme väkivaltaa vastaan, me leimaamme sen rikokseksi. Olemme tehneet oikein, olkoonpa sillä mitkä seuraukset hyvänsä, kun emme ole murhanneet miestä; sanon sitäpaitsi vielä kerran, että pidän Mauricea jalona ja kunniallisena miehenä.»
»Mutta jos tämä jalo ja kunniallinen mies on vallankumouskiihkoilija, katsoisi hän ehkä itse rikokseksi, jos on saanut ilmi jotakin, olla uhraamatta omaa kunniataan isänmaan alttarilla, kuten heillä on tapana sanoa.»
»Mutta luuletteko hänen tietävän jotakin?» sanoi Morand.
»No, ettekö sitten kuule? Hänhän puhuu salaisuuksista, jotka ovat kätkettyinä hänen sydämeensä.»
»Ne koskevat nähtävästi salakuljetustamme, josta olen hänelle kertonut.
Ei hän muita tunne.»
»Mutta», sanoi Morand, »eikö hän ole ensinkään epäillyt tuota kohtausta
Auteuilissa? Tiedättehän, että hän saattoi vaimoanne?»