Dixmer meni todella työpajalleen, antoi joitakin määräyksiä, tarkasti päiväkirjat, käski jakamaan piirin köyhille leipää sekä polttoaineeksi parkkia ja palattuaan sitten huoneistoonsa heitti yltään työpuvun ja pani paremman ylleen.
Tuntia myöhemmin keskeytti Mauricen luvun ja puheenpidon hänen kotiapulaisensa, joka kumartuen sanoi hiljaa hänen korvaansa:
»Kansalainen Lindey, joku, jolla ainakin oman väitteensä mukaan on erittäin tärkeitä asioita puhuttavana teille, odottaa teitä kotona.»
Maurice palasi kotiin ja oli hyvin hämmästynyt nähdessään Dixmerin istuvan siellä selailemassa sanomalehtiä. Kotimatkalla hän oli koko ajan kysellyt palvelijaltaan, mutta tämä, joka ei tuntenut nahkurimestaria, ei osannut antaa hänestä lähempiä tietoja.
Huomatessaan Dixmerin pysähtyi Maurice kynnykselle ja punastui vastoin tahtoansa.
Dixmer nousi seisomaan ja ojensi hänelle hymyillen kätensä.
»Mikä teitä vaivaa, ja mitä olette kirjoittanut minulle?» kysyi hän nuorelta mieheltä. »Se on minulle todella kova isku, rakas Maurice. Kirjoitatte, että olen laimea ja huono isänmaanystävä. Älkää joutavia, sellaisia syytöksiä ette voi todistaa minulle päin kasvoja; myöntäkää toki pikemmin, että tahallanne haette riitaa!»
»Myönnän teille, mitä ikinä haluatte, rakas Dixmer, sillä olette aina kohdellut minua hienosti; mutta yhtä kaikki olen tehnyt päätökseni, ja tämä päätös on peruuttamaton.»
»Kuinka niin?» kysyi Dixmer; »itse myönnätte, ettei teillä ole mitään muistutettavaa meitä vastaan, ja kuitenkin jätätte meidät?»
»Rakas Dixmer, uskokaa pois, että tehdessäni, kuten teen, luopuessani sellaisesta ystävästä kuin te, täytyy minulla olla varsin pätevät syyt.»