Dixmer kalpeni hiukan.
»Todellako?» sanoi hän. »Siinä tapauksessa, rakas Maurice, on aviomiehen kiitettävä teitä siitä pahasta, jonka teette ystävälle.»
»Ymmärrätte», sanoi Maurice, »etten ole niin itserakas, että luulisin läsnäoloni olevan vaarallisen teidän rauhallenne tai vaimonne rauhalle, mutta se saattaa olla aiheena panettelulle, ja tiedättehän, että mitä mielettömämpiä parjaukset ovat, sitä helpommin niihin uskotaan».
»Lapsellista», sanoi Dixmer kohottaen olkaansa.
»Olkoon lapsellista, jos niin haluatte», vastasi Maurice; »mutta erossa ollen emme ole vähemmän hyvät ystävät, sillä emme voi soimata toisiamme mistään; kun sen sijaan lähellä…»
»No niin, lähellä?»
»Olisivat asiat saattaneet kääntyä niin, että olisimme tulleet katkeriksi.»
»Luuletteko, Maurice, että olisin saattanut uskoa…?»
»Voi, hyvä Jumala!» huudahti nuori mies.
»Mutta miksi kirjoititte minulle ettekä puhunut, Maurice?»