»Kas niin, juuri estääkseni tällaista kohtausta.»
»Oletteko siis pahoillanne, Maurice, siitä, että rakastan teitä kylliksi tullakseni pyytämään selitystä?» huudahti Dixmer.
»Ei, juuri päinvastoin», huudahti Maurice, »minähän olen onnellinen, vannon sen, siitä, että vielä kerran olen saanut nähdä teidät, viimeisen kerran».
»Viimeisen kerranko, kansalainen? Me rakastamme teitä kuitenkin paljon», toisti Dixmer tarttuen Mauricen käteen ja puristaen sitä omissaan.
Maurice vavahti.
»Morand», jatkoi Dixmer, jolta ei tämä vavahdus ollut jäänyt huomaamatta, vaikka hän ei sitä näyttänyt, »Morand sanoi minulle tänä aamuna taas uudestaan: 'tehkää kaikki voitavanne, jotta tuotte tuon rakkaan hra Mauricen taas mukananne'».
»Hyvä herra», sanoi nuori mies rypistäen kulmiaan ja vetäen pois kätensä, »en ole luullut, että kansalaisen Morandin ystävyys minua kohtaan menisi niin pitkälle».
»Epäilettekö sitä?» kysyi Dixmer.
»Minä», vastasi Maurice, »en usko sitä enkä epäile sitä, minulla ei ole mitään syytä ajatella sitä asiaa; kun menin teidän luoksenne, Dixmer, menin sinne teidän ja vaimonne vuoksi, mutta en kansalaisen Morandin tähden».
»Ette tunne häntä, Maurice», sanoi Dixmer; »Morand on jalo mies».