Jos joku olisi tarkastanut Morandia silloin kun hän sai tämän yksinkertaisen ja jo ennakolta odotetun käskyn, olisi hän nähnyt hänen pitkän mustan tukan kehystämien kasvojensa kalpenevan.
Äkkiä tärisytti kumea jyrähdys Templen pihoja, ja etäällä kuului valtavaa ulvontaa ja huutoja.
»Mitä se on?» kysyi Dixmer Tisonilta.
»Äh», vastasi vanginvartija, »ei se mitään ole, jokin pikku meteli, jonka nuo brissotilaisroistot tahtoisivat aikaansaada ennenkuin menevät giljotiinille».
Meteli kävi yhä uhkaavammaksi; kuului tykkien jyrinää, ja ulvova väkijoukko riensi Templen ohitse huutaen:
»Eläköön piirit! Eläköön Henriot! Alas brissolilaiset! Alas rolandilaiset! Alas rouva Véto!»
»Hyvä, hyvä», sanoi Tison hieroen käsiään, »menenpä avaamaan rouva
Vétolle, jotta hän estämättä voisi nauttia kansansa rakkaudesta».
Ja hän lähti kävelemään vankilan portille.
»Tison, hoi!» huusi hirveä ääni.
»Kenraali?» vastasi tämä pysähtyen äkkiä.