»Niin, hän osoitti meille suuren kunnian, ainakin omasta mielestään, tämä hyvä Pariisin porvari, tämä puoliylhäisön lakimies, verhoamalla närkästyksensä isänmaallisuuden vaippaan; hän osoitti meille kunnian, tämä piirissään, kerhossaan, kaupunginhallituksessa kaikkivaltias tasavaltalainen, suostumalla turkkurin ystäväksi. Ehkä olemme tehneet liian vähän lähentyäksemme häntä, ehkä olemme laiminlyöneet jotakin.»
»Mutta», sanoi Geneviève, »jos olemme tehneet liian vähän, jos olemme laiminlyöneet jotakin, niin tuntuu minusta kuitenkin, että astumanne askel korvaa tuon kaiken».
»Niin, jos oletetaan, että loukkaus on tapahtunut minun puoleltani; mutta jos se päinvastoin olisi tullut teidän puoleltanne?»
»Minunko puoleltani! Ja miten luulette, että olisin loukannut hra
Mauricea?» sanoi Geneviève hämmästyneenä.
»Niin, kuka tietää, kun on sellainen luonne? Ettekö te itse, vieläpä ensimmäisenä, syyttänyt häntä oikusta? Siinäpä se, johdun alkuperäiseen ajatukseeni takaisin, Geneviève; olitte väärässä, kun ette kirjoittanut Mauricelle.»
»Minäkö», huudahti Geneviève, »sitäkö te ajattelette?»
»En vain ajattele sitä», sanoi Dixmer, »vaan olen ajatellut sitä paljon niiden kolmen viikon kuluessa, jotka välimme ovat olleet rikki».
»Ja…?» kysyi Geneviève arasti.
»Ja pidän tätä askelta ihan välttämättömänä.»
»Voi», huudahti Geneviève, »ei, ei, Dixmer, älkää vaatiko sitä minulta!»