»Sallikaa minun sanoa, että huomaatte sen nyt vasta ensimmäisen kerran.»
Dixmer, joka jo kotvan aikaa oli hypistellyt nenäliinaansa, kuivasi hien peittämää otsaansa.
»Niin», sanoi hän, »ja sitähän varten olen yhä enemmän ihmeissäni».
»Hyvä Jumala», sanoi Geneviève, »onko mahdollista, Dixmer, ettette yhtään ymmärrä vastahakoisuuteni syitä, vaan että tahdotte pakottaa minut puhumaan?»
Heikko ja äärimmilleen jännittynyt kun Geneviève oli, hänen päänsä vaipui äkkiä rinnalle ja hänen kätensä nytkähtivät sivulle.
Dixmer näytti ankarasti hillitsevän mielensä, tarttui Genevièven käteen, pakotti hänen kohottamaan päänsä, katsoi häntä silmiin ja purskahti nauramaan niin remuavasti, että se olisi Genevièvestâ tuntunut varsin väkinäiseltä, ellei hän olisi ollut niin kiihdyksissä tällä hetkellä.
»Näen, miten asiat ovat», sanoi hän; »te olette todella oikeassa. Minä olin sokea. Niin älykäs kuin olettekin, rakas Genevièveni, niin hienostunut kuin olettekin, olette antanut typerälle ajatukselle vallan, olette pelännyt, että Maurice rakastuisi teihin.»
Geneviève tunsi, kuin olisi kuolettava kylmyys tunkeutunut hänen sydämeensä asti. Hänen miehensä ivatessa sitä rakkautta, jota Maurice tunsi häntä kohtaan, rakkautta, jonka koko hurjuuden hän ymmärsi tuntiessaan tämän nuoren miehen luonteen, rakkautta, joka herätti hänen omassa sydämessään vastakaikua, vaikka hän ei myöntänytkään sitä itselleen muuta kuin tunnonvaivojen muodossa, tämä iva kivetytti hänet. Hänellä ei ollut voimaa katsoa mieheensä. Hän tunsi, ettei kyennyt vastaamaan.
»Olen arvannut, enkö olekin?» loisti Dixmer. »No niin, olkaa varma, ettei niin ole laita, Geneviève, minä tunnen Mauricen; hän on kiihkeä tasavaltalainen, jonka sydämessä ei ole muuta rakkautta kuin rakkaus isänmaahan.»
»Hyvä herra», huudahti Geneviève, »oletteko varma siitä, mitä sanotte?»