»Kansalainen Agésilas», sanoi Lorin, »tulet sopimattomalla hetkellä; isäntäsi oli juuri aikeissa tulla kaunopuheiseksi».
Maurice laski kätensä ja ojensi sen välinpitämättömästi kirjeitä kohden; mutta tuskin hän oli koskettanut siihen, kun hän vavahti, katseli sitä ahnaasti, ahmi silmillään kirjoitusta ja sinettiä ja tullen vallan kalpeaksi, kuin olisi voinut pahoin, rikkoi sinetin.
»Ahaa, aha!» mutisi Lorin, »siinähän harrastuksemme herää, siltä näyttää».
Maurice ei kuunnellut enää, hän luki koko sielullaan niitä muutamia rivejä, jotka Geneviève oli kirjoittanut. Luettuaan ne hän luki ne uudestaan kaksi, kolme, neljä kertaa; sitten hän pyyhki otsansa ja antoi kätensä vaipua katsellen Lorinia tylsänä.
»Perhana», sanoi Lorin, »näyttääpä, kuin olisi tuossa kirjeessä tärkeitä uutisia».
Maurice luki kirjeen viidennen kerran ja uusi puna nousi hänen kasvoilleen. Hänen kuivuneet silmänsä kostuivat, ja syvä huokaus pääsi hänen rinnastaan; sitten hän äkkiä, unohtaen sairautensa ja siitä johtuvan heikkoutensa, hyppäsi vuoteestaan.
»Vaatteeni!» huusi hän ällistyneelle kotiapulaisellensa, »vaatteeni, rakas Agésilas! Niin, Lorin parka, kunnon Lorin, tätä minä odottelin joka päivä, mutta sanoakseni totuuden en uskonut sen tapahtuvan. Tuossa, valkeat housut ja röyhyspaita; käherrä tukkani ja aja partani heti paikalla!»
Kotiapulainen kiirehti suorittamaan Mauricen käskyt, laittoi hänen tukkansa ja ajoi hänen partansa kädenkäänteessä.
»Voi, saan nähdä hänet! saan nähdä hänet taas!» huudahti nuori mies;
»Lorin, en tosiaankaan ole tähän asti tiennyt, mitä onni on».
»Maurice-parka», sanoi Lorin, »luulenpa, että tarvitsisit sitä vieraskäyntiä, jota sinulle suosittelin».