»Voi, rakas ystävä», huudahti Maurice, »suo anteeksi; mutta minulla ei todellakaan enää ole järkeäni tallella».
»Tarjoan siinä tapauksessa omani sinulle», sanoi Lorin nauraen tälle kauhealle sutkaukselle.
Muita ihmeellisintä oli, että Mauricekin nauroi sille. Onnellisuus oli vapauttanut hänen mielensä. Eikä siinä kyllin.
»Otappa», sanoi hän leikaten kukkien peitossa olevan appelsiinipuun oksan, »tarjoa tämä kukkavihko minun puolesi ani Mausoloksen arvoisalle leskelle».
»Kernaasti minun puolestani!» huudahti Lorin, »tämähän on hienoa kohteliaisuutta. Annanpa sinulle vielä anteeksikin. Sitäpaitsi minusta näyttää, että olet lopullisesti rakastunut, ja olen aina tuntenut suurta kunnioitusta kovaonnisia kohtaan.»
»No niin, olen rakastunut», huudahti Maurice, jonka sydämestä riemu purkautui esille; »olen rakastunut, ja voin nyt myöntää sen, koska hän rakastaa minua; sillä koska hän kerran pyytää minua taas tulemaan, todistaahan se, että hän rakastaa minua, eikö niin, Lorin?»
»Varmasti», vastasi Järki-jumalattaren palvoja hyväntahtoisesti; »mutta ole varovainen, Maurice: tapa, millä asian otat, saa minut pelkäämään…
On lempi Egerian useinkin vain petos Kupidon, tuon tyrannin. Jos joudut viereen naisen viisaimmankin ja itses unohdat, niin olet vanki. Jos Järjelle vain avaat syömmes ukset, kuin minä, säästyy sulta hullutukset.»
»Hyvä! hyvä!» huusi Maurice taputtaen käsiään.
Sitten hän sai käpälät allensa, harppasi alas portaita neljä askelmaa kerrallaan, saapui rantakadulle ja kiirehti tunnettuun suuntaan vanhalle Saint-Jacques-kadulle päin.