»Luulenpa, että hän paukutti minulle käsiään, Agésilas», sanoi Lorin.
»Niin, aivan varmasti, kansalainen, eikä siinä mitään ihmeellistä olekaan, sillä runonne oli hyvin sievä.»
»Siinä tapauksessa hän on sairaampi kuin luulinkaan», sanoi Lorin.
Ja sitten hänkin vuorostaan laskeutui portaita alas, mutta rauhallisemmin. Arthémise ei ollut Geneviève.
Tuskin oli Lorin kukkiville appelsiinipuunoksineen saapunut Saint-Honoré-kadulle, kun joukko nuoria kansalaisia, joille hän, riippuen mielentilastaan, tavallisesti oli jaellut joko kymmenen centimiä tai potkuja istumalihaksiin, seurasi häntä kunnioittavasti, luullen häntä varmasti sellaiseksi hyveelliseksi mieheksi, jolle Saint-Just oli ehdottanut anneltavaksi valkoisen puvun ja appelsiinikukkavihkon.
Kun saattue koko matkan lakkaamatta kasvoi, sillä tähänkin aikaan oli hyveellinen mies harvinainen nähtävyys, oli useita tuhansia nuoria kansalaisia koolla silloin kun kukkavihko ojennettiin Arthémiselle; kunnianosoitus, jonka johdosta useat toiset Järjet, jotka olivat liittyneet joukkoon, närkästyivät niin, että saivat päänkivistystä.
Samana iltana levisi Pariisissa kuuluisa juhlakantaatti:
»Eläköön jumalallinen Järki, valo viehkeä, puhdas liekki.
Ja kun se on säilynyt aina meidän päiviimme saakka ilman tekijän nimeä, mikä on tuottanut paljon päänvaivaa vallankumouksellisille muinaistutkijoille, rohkenemme melkein valallamme vahvistaa, että sen laati ystävämme Hyacinthe Lorin kauniille Arthémiselle.