Tuhlaajapoika
Maurice ei olisi tullut perille nopeammin, vaikka hänellä olisi ollut siivet.
Kadut olivat täynnä kansaa, mutta Maurice huomasi tämän tungoksen vain siksi, että se viivytti häntä: väkijoukossa kerrottiin Konventin olevan saarroksissa, että oli loukattu kansan majesteettia loukkaamalla sen edustajia, että näitä estettiin poistumasta; ja tämä tuntui jonkin verran uskottavalta, koska kuului hätäkellon läpätystä ja hälytystykin jyrinää.
Mutta mitä välitti Maurice tällä hetkellä hälytystykistä ja hätäkellosta? Mitä se häntä liikutti, pääsivätkö edustajat poistumaan vai eivät, kun ei kielto ulottunut häneen? Hän piti kiirettä, muu oli yhdentekevää.
Juostessaan hän kuvitteli Genevièven odottelevan häntä puutarhaan päin aukenevan ikkunan ääressä, jotta huomattuaan hänet jo kaukaa voisi hymyillä hänelle hurmaavimmalla tavallaan.
Dixmer olisi varmasti myöskin tietoinen tästä onnekkaasta paluusta, ja hän ojentaisi Mauricelle suuren lujan kätensä, joka puristi niin vilpittömästi ja niin uskollisesti.
Hän rakasti Dixmeriä tuona päivänä; rakastipa hän vielä Morandiakin ja hänen mustaa tukkaansa sekä vihreitä silmälasejaan, joitten takana hän tähän asti oli luullut nähneensä vain salakavalat silmät.
Hän rakasti koko luomakuntaa, sillä hän oli onnellinen; hän olisi ollut valmis heittämään kukkia kaikille ihmisille, jolta he olisivat yhtä onnellisia kuin hänkin.
Kuitenkin Maurice-parka pettyi toiveissaan; pettyi, kuten käy yhdeksässätoista tapauksessa kahdestakymmenestä sellaiselle ihmiselle, joka perustaa laskelmansa oman sydämensä tunteille.
Mauricen odottamaan hellän hymyn sijaan, jonka piti tervehtiä häntä jo kaukaa, oli Geneviève päättänyt itsekseen osoittaa hänelle vain kylmää kohteliaisuutta; heikko suoja sitä tulvaa vastaan, joka uhkasi valloittaa Genevièven sydämen.