Maurice näki Genevièven ilmestyvän oviaukon hämärään ja lähti hymyillen häntä vastaan suudellakseen hänen kättänsä; silloin hän huomasi, kuinka paljon tämä oli muuttunut.
Geneviève puolestaan näki kauhukseen, miten Maurice oli laihtunut ja miten hänen katseensa oli kuumeinen ja kiiltävä.
»Siinä te siis olette, hyvä herra», sanoi hän voimatta hillitä liikutustansa.
Aikomus oli ollut sanoa välinpitämättömällä äänellä:
»Hyvää päivää, kansalainen Maurice; miksi olette käynyt niin harvoin?»
Hänen tervehdyksensä tuntui Mauricesta kuitenkin vielä kylmältä, vaikka lausutun ja ajatellun tervehdyksen ero oli näin suuri.
Dixmer katkaisi molemminpuoliset tarkastelut ja syytökset lyhyeen. Hän käski tuoda päivällisen pöytään, sillä kello oli jo lähes kaksi.
Astuessaan ruokasaliin huomasi Maurice, että hänellekin oli valmiiksi katettu.
Silloin saapui kansalainen Morand samassa kastanjanruskeassa puvussa ja samoissa liiveissä kuin ennenkin. Hänellä oli aina vihreät silmälasit, pitkät mustat suortuvat ja valkoinen röyhyspaita. Maurice oli niin sydämellinen kuin saattoi koko tätä seuraa kohtaan, joka nyt hänen silmiensä edessä tuntui paljon vähemmän pelottavalta kuin kaukaa.
Olikohan todella luultavaa, että Geneviève rakasti tätä pientä kemistiä? Täytyipä olla hyvin rakastunut ja siis myös hyvin hullukin saadakseen päähänsä sellaisia hassutuksia.