Sitäpaitsi ei tällä hetkellä olisi sopinut olla mustasukkainen. Mauricen liivintaskussa oli Genevièven kirje ja hänen ilosta pamppaileva sydämensä sykki sen alla.
Geneviève oli taas muuttunut vakavaksi. Naisen sielun rakenteessa on se erikoisuus, että nykyhetki voi melkein aina hävittää hänestä menneisyyden jäljet ja tulevaisuuden pelon.
Tuntiessaan itsensä onnelliseksi kykeni Geneviève taas hillitsemään mielensä; hän oli siis rauhallinen ja kylmä, vaikkakin ystävällinen; jo toinen mielentila, jota Maurice ei ollut kyllin voimakas ymmärtämään. Lorin olisi löytänyt selityksen siihen Parnyn, Bertinin tai Gentil-Bernardin runoista.
Tuli puhe uudesta jumalattaresta; girondistien kukistuminen sekä uusi uskonto, joka siirsi taivaan valtakunnan kruunun naispuoliselle haaralle, olivat päivän suuret tapahtumat. Dixmer väitti, ettei hän olisi ollut pahoillaan, vaikka tämä verraton kunnia olisi tarjottu Genevièvelle. Maurice yritti nauraa tälle sukkeluudelle. Mutta Geneviève kannatti miehensä mielipidettä, ja Maurice jäi katselemaan kumpaistakin ihmetellen, että isänmaallisuus saattoi siinä määrin hämmentää niin teräväjärkisen miehen kuin Dixmerin ja niin runollisen luonteen kuin Genevièven.
Morand selitti teoriaa valtiollisesta naisesta, lähtien Théroigne de Méricourtista, elokuun 10 päivän sankarittaresta, ja päätyen rouva Rolandiin, tuohon girondistien sieluun. Sitten hän ohimennen syyti muutaman sanan kutojanaisia [Vallankumous-elämän uteliaita tarkkailijoita, jotka mestauslavankin ympärillä kutoivat sukkaa, odotellessaan päivän ohjelman suoritusta. — Suom.] vastaan. Nämä sanat saivat Mauricen hymyilemään. Se oli kuitenkin julmaa pilaa näistä isänmaanystävänaikkosista, joista sittemmin käytettiin iljettävää nimitystä »giljotiinin nuolija!».
»Ei, kansalainen Morand», sanoi Dixmer, »kunnioittakaamme isänmaallisuutta silloinkin, kun se joutuu harhateille».
»Mitä isänmaallisuuteen tulee», sanoi Maurice, »ovat naiset minun mielestäni aina kyllin hyviä isänmaanystäviä, kunhan he eivät ole liian kiihkeitä ylimysmielisiä».
»Olette varsin oikeassa», sanoi Morand; »tunnustan avoimesti pitäväni yhtä kehnona naista, joka jäljittelee miehen tapoja, kuin miehuuttomana miestä, joka solvaa naista, vaikkapa tämä olisi hänen pahin vihollisensa».
Morand johti Mauricen ihan luonnollisesti arkaluontoiseen kysymykseen. Maurice oli puolestaan vastannut tekemällä myöntävän merkin; kilpakenttä oli vapaa ja silloin lisäsi Dixmer, kuin torvea toitottava airut:
»Malttakaa, malttakaa, kansalainen Morand; toivoakseni suljette tästä kuitenkin pois naiset, jotka ovat kansakunnan vihollisia.»