Muutaman sekunnin hiljaisuus seurasi tätä vastausta Morandin puheeseen ja Mauricen päännyökkäykseen. Hiljaisuuden katkaisi Maurice.
»Älkäämme sulkeko pois ketään», sanoi hän surullisena; »kansakunnan vihollisina olleet naiset ovat mielestäni jo saaneet rangaistuksensa».
»Tarkoitatte Templen vankeja, Itävallatarta, Capetin sisarta ja tytärtä», huudahti Dixmer niin nopeasti, että näitten sanojen sävy kokonaan hävisi.
Morand kävi kalpeaksi odottaessaan nuoren kaupunginvirkamiehen vastausta, ja jos olisi voitu nähdä, olisi sanottu, että hänen kyntensä uursivat vaon hänen rintaansa, niin syvälle ne painuivat siihen.
»Juuri niin», sanoi Maurice, »juuri heistä minä puhuin».
»Mitä?» sanoi Morand äänellä, jonka vaivoin sai kuulumaan, »onko totta mitä kerrotaan, kansalainen Maurice?»
»Ja mitä sitten kerrotaan?» kysyi nuori mies.
»Että vankeja kohdellaan säälimättömän pahoin ja että näin tekevät toisinaan nekin, joitten velvollisuus olisi suojella heitä.»
»Muutamat ihmiset», sanoi Maurice, »eivät ansaitse ihmisen nimeä. On olemassa raukkoja, jotka eivät ole olleet mukana taisteluissa, ja jotka tuntevat tarvetta kiduttaa voitettuja, jotta he uskoisivat olevansa voittajia.»
»Voi, te ette kuulu sellaisiin ihmisiin, siitä olen ihan varma», huudahti Geneviève.