Sillä aikaa kun kansalliskaartilaiset ja vapaaehtoiset kävelivät käsikynkässä Egalité-palatsin toria kohti, meni Lorin Mauricen luo, joka seisoi Coq-kadun kulmassa tuntemattoman naisensa kanssa.
»Maurice», sanoi hän, »olen luvannut antaa sinulle neuvon, ja se on tämä. Lähde mukaamme mieluummin kuin saatat itsesi huonoon valoon suojelemalla kansatarta, joka tosin mielestäni on ihastuttava, mutta silti vain yhä epäilyttävämpi. Sillä sellaiset hurmaavat naiset, jotka juoksentelevat pitkin Pariisin katuja keskiyön aikaan…»
»Hyvä herra», sanoi nainen, »olkaa hyvä älkääkä arvostelko minua sen mukaan, millä teistä näytän!»
»Ensinnäkin te sanotte herra, mikä on suuri virhe, ymmärrätkö, kansatar? No niin, sanoinhan minä itsekin te.»
»Sepä se! Niin, kansalainen, salli sinä ystäväsi suorittaa hyvä työnsä loppuun asti!»
»Kuinka niin?»
»Saattamalla minut kotiini saakka ja suojelemalla minua koko matkan.»
»Maurice, Maurice!» sanoi Lorin, »mieti, mitä teet; sinä saatat itsesi kauhean huonoon valoon».
»Tiedän sen hyvin», vastasi nuori mies. »Mutta mitäpä tehdä? Jos jätän hänet yksin, tuon naisparan, tulevat kulkuvartiot pidättämään hänet joka askelella.»
»Niin juuri, kun taas teidän seurassanne, herra… sinun seurassasi, kansalainen, aioin sanoa, olen pelastunut.»