»Kuuletko, pelastunut!» sanoi Lorin. »Hän on siis suuressa vaarassa.»
»Ajatelkaamme asiaa, rakas Lorin», sanoi Maurice, »olkaamme oikeudenmukaiset! Joko hän on isänmaanystävä tai hän on ylimysmielinen. Jos hän on aristokraatti, olemme tehneet väärin häntä suojellessamme; jos hän on isänmaanystävä, on velvollisuutemme puolustaa häntä.»
»Suo anteeksi, rakas ystävä, minun tulee sinun takiasi sääli
Aristotelesta, mutta päätelmäsi on typerä. Sanot kuin hän:
Iris järkeni vei
ja ymmärrykseni vaatii.»
»Kuuleppa nyt, Lorin, jätetään sikseen Dorat, Parny ja Gentil-Bernard [ranskalaisia runoilijoita 1700-luvun lopulta. — Suom.]. Puhukaamme vakavasti! Haluatko antaa minulle tunnussanan vai et?»
»Se merkitsee, Maurice, että vaadit minua uhraamaan joko velvollisuuteni ystäväni puolesta taikka ystäväni velvollisuuteni puolesta. Niinpä pelkäänkin, että joudun uhraamaan velvollisuuteni.»
»Päätä siis puoleen tai toiseen, hyvä ystävä! Mutta taivaan nimessä, päätä heti!»
»Etkö väärinkäytä sitä?»
»En, lupaan sen.»
»Ei riitä, vanno!»