Niin hän lähti.
»Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala!» sopersi Geneviève tuskissaan, »mitä väkivaltaa he minulle tekevätkään, jolla suostuisin tähän rakkauteen, jota koko sieluni janoaa…»
Kuten olemme jo maininneet, oli seuraava päivä lepopäivä. [Kristillisen ajanlaskun mukana oli 7-päiväinen viikko poistettu; sijalla oli kymmenpäiväinen dekadi, jonka viimeinen päivä oli lepopäivä. — Suom.]
Dixmerin perheessä, kuten muissakin porvarisperheissä tuona aikana, oli tapana syödä päivällistä sunnuntaisin kauemmin ja juhlallisemmin kuin muina päivinä. Tultuaan perhetuttavaksi ei Maurice, joka oli saanut kertakaikkisen kutsun näille päivällisille, ollut milloinkaan jäänyt tulematta. Niinä päivinä, vaikka oli tapana istuutua pöytään vasta kello kahdelta, Maurice saapui jo puolen päivän aikaan.
Sillä tavoin kuin Maurice oli lähtenyt, oli Geneviève melkein heittänyt toivonsa, että hän saapuisi.
Kello löi tosiaankin kaksitoista ilman että Mauricea näkyi; sitten puoli yksi, sitten yksi.
Olisi mahdotonta kuvata sanoin, mitä tämän odotusajan kuluessa tapahtui
Genevièven sydämessä.
Ensin hän oli pukeutunut mahdollisimman yksinkertaisesti; sitten nähdessään hänen viipyvän hän naisen sydämelle ominaisesta keimailun halusta oli kiinnittänyt kukan kupeellensa ja toisen tukkaansa, ja taaskin hän oli jäänyt odottamaan tuntien yhä suuremman ahdistuksen hiipivän sydämeensä. Siten oli jo tullut melkein aika istuutua pöytään eikä Mauricea kuulunut.
Kymmentä minuuttia vailla kaksi kuuli Geneviève Mauricen hevosen kavion kopseen, jonka hän tunsi niin hyvin.
»Oi, hän on täällä», huudahti hän; »hänen ylpeytensä ei ole kyennyt voittamaan hänen rakkauttansa. Hän rakastaa minua, hän rakastaa minua!»