»Lyönpä vetoa», vastasi Maurice hymyillen pilkallisesti, »lyönpä vetoa, että jos Dixmer syö päivällistä ulkona, ei Morand ainakaan ole lähtenyt pois. Kas sillä lavoin on tehtävä, Geneviève, estääksenne minua rakastamasta teitä; sillä silloin kun tämä Morand on täällä teidän vieressänne jättämättä teitä sekunniksikaan», jatkoi hän paheksuvasti, »en minä rakasta teitä, tai en ainakaan myönnä rakastavani teitä».
»Ja minä», huudahti Geneviève, jonka kärsivällisyyden tämä ikuinen epäluulo sai loppumaan ja puristamaan raivokkaasti nuoren miehen käsivartta, »minä vannon teille, kuulkaa, Maurice, jotta se on sanottu kerta kaikkiaan, jotta siihen asiaan ei enää koskaan tarvitse palata, vannon teille, ettei Morand koskaan ole sanonut minulle sanaakaan rakkaudesta, ettei Morand milloinkaan ole rakastanut minua, ettei hän koskaan tule minua rakastamaan; minä vannon sen kautta kunniani, vannon sen äitini sielun kautta!»
»Voi, voi», huudahti Maurice, »kuinka haluaisinkaan uskoa teitä!»
»Oi, uskokaa minua, hupsuparka!» Geneviève hymyili tavalla, joka jokaiselle toiselle, vaan ei mustasukkaiselle, olisi merkinnyt hurmaavaa tunnustusta. »Uskokaa minua; haluatteko te muuten tietää enemmän? No niin, Morand rakastaa naista, joka saattaa varjoon kaikki kuolevaiset naiset, kuten taivaan tähdet himmentävät kedon kukkien loiston.»
»Ja kuka nainen», kysyi Maurice, »voi tällä tavoin siis saattaa varjoon toiset naiset, kun heidän joukossaan on Geneviève?»
»Eikö se, jota rakastaa», jatkoi Geneviève hymyillen, »ole aina luomakunnan mestariteos?»
»Mutta», sanoi Maurice, »ellette rakasta minua, Geneviève…»
Nuori nainen odotti jännittyneenä lauseen loppua.
»Ellette rakasta minua», jatkoi Maurice, »voitte ainakin vannoa minulle, ettette milloinkaan rakasta ketään toisia?»
»Voi, mitä siihen tulee, Maurice, sen vannon koko sydämestäni», huudahti Geneviève ihastuneena siitä, että Maurice itsestään tarjosi hänelle tällaisen tilaisuuden, joka ei sotinut hänen omaatuntoansa vastaan.