Jäätyään nuoren naisen kanssa kahden joutui Maurice hetkeksi hämilleen. Pelko olla toisen narrina, tämän ihanan kaunottaren viehätysvoima, hämärä tunnonvaiva, joka ahdisti hänen, kiivaan tasavaltalaisen, puhdasta omaatuntoa, kaikki tuo pidätti häntä sillä hetkellä, kun hän juuri oli tarjoamaisillaan käsivartensa nuorelle naiselle.
»Minne te menette, kansatar?» kysyi hän.
»Voi, varsin kauvaksi, hyvä herra», vastasi toinen.
»Mutta minne päin sitten?»
»Kasvitieteelliseen puutarhaan päin.»
»Hyvä on, lähtekäämme!»
»Oi hyvä jumala!» sanoi nainen, »näen hyvin, että olen teille vaivaksi, herra. Mutta ellei minulle olisi sattunut tätä onnettomuutta ja jos uskoisin, ettei minua uhkaa muu kuin tavallinen vaara, en tällä tavoin väärinkäyttäisi jalomielisyyttänne, uskokaa se!»
»Mutta, madame», sanoi Maurice, joka tässä kahdenkeskisessä puhelussa unohti tasavaltaisen sanaston määräämän kielenkäytön ja ryhtyi jälleen puhumaan omalla inhimillisellä tavallaan, »kuinka tosiaankin on mahdollista, että olette tähän aikaan ulkona Pariisin kadulla? Katsokaapa, onko täällä yhtään ihmistä paitsi meitä!»
»Hyvä herra, olen jo sanonut sen teille. Olen käynyt Roulen esikaupungissa. Lähdin keskipäivällä tietämättä, mitä on tekeillä, ja palasin tietämättä vieläkään mitään. Koko aikani kului eräässä hiukan syrjäisessä talossa.»
»Niin», kuiskasi Maurice, »jonkun entisen talossa, jossakin ylimystön luolassa. Myöntäkää, kansatar, että samalla kun ääneen pyydätte suojaani, te itseksenne nauratte sille, että autan teitä.»