»Ja minä», virkkoi Maurice, »minä tiedän yhden asian ja sanon sen sinulle, sen, ettei sinulla ole mitään tekemistä tornissa ja että sinun pyövelinpaikkasi on tuolla alhaalla pienen Capetin vieressä, jota et kuitenkaan hakkaa tänään, koska minä olen paikalla ja koska minä kiellän sen».
»Ahaa, sinä uhkailet minua ja nimität minua pyöveliksi!» huudahti Simon musertaen kukan sormiensa välissä; »saammepa nähdä, onko aristokraateilla lupa… Kas vain, mitähän tämä on?»
»Mikä?» kysyi Maurice.
»Sepä vain, jonka minä tunnen neilikan sisästä. Ahaa, ahaa!»
Ja ällistyneen Mauricen silmien edessä veti Simon kukan verhiöstä esiin pienen paperin, joka oli kääritty kokoon oivallisen huolellisesti ja taitavasti pistetty sisään kukan monien lehtien väliin.
»Voi», huudahti Maurice vuorostaan, »mitä tämä on, hyvä Jumala?»
»Sen saamme tietää, sen saamme tietää», sanoi Simon lähestyen ullakkoikkunaa. »Niin, ystäväsi Lorin sanoo, etten minä osaa lukea? No niin, saatpa nähdä.»
Lorin oli panetellut Simonia; hän osasi kyllä lukea joka lajia painotuotetta, vieläpä kirjoitustakin, kunhan se oli kyllin suurta kokoa. Mutta kirjelippu oli laadittu niin hienolla käsialalla, että Simonin täytyi turvautua silmälasiensa apuun. Hän laski sen vuoksi kirjelipun ullakkoikkunalle ja ryhtyi pitämään taskunsa kalustontarkastusta; mutta hänen ollessaan juuri kesken tätä hommaa avasi kansalainen Agricola eteisen oven, joka oli ihan vastapäätä tätä pientä ikkunaa, ja siten syntyi ilmavirta, joka vei mukanaan paperin, keveän kuin höyhenen, joten Simon, löydettyään silmälasinsa hetken tutkimuksen jälkeen ja pantuaan ne nenällensä, kääntyessään etsi paperia turhaan: se oli kadonnut.
Simon päästi karjunnan.
»Tässä oli paperi», huusi hän; »tässä oli paperi: mutta varo itseäsi, kansalainen virkamies, sillä sen täytyy ehdottomasti löytyä».