»Siis sinun mielestäsi, kansalainen Lindey, ei mitään salaliittoa ole olemassa?»
»Onpa kyllä, salaliitto on olemassa», virkkoi Maurice, »ja minä olen ensimmäinen, en ainoastaan uskomaan siihen, vaan myöskin toteamaan sen; kuitenkaan ei tämä salaliitto ole ystävieni punoma. Koska kansakunnan ei kumminkaan sovi olla pelon vallassa, tarjoan takeen ja antaudun vangiksi.»
»Eipä suinkaan», vastasi Santerre; »sitenkö menetettäisiin niin koetelluille miehille kuin sinulle? Jos sinä antaudut vangiksi vastataksesi ystävistäsi, antaudun minäkin vangiksi vastatakseni sinusta. Asia on yksinkertainen: ei mitään suoranaista ilmiantoa ole tehty, eikö niin? Kukaan ei tiedä mitä on tapahtunut. Tehkäämme valvonta kahta tehokkaammaksi, sinä etenkin, ja siten me kerran opimme tuntemaan asian ytimen ja vältämme julkisuuden.»
»Kiitos, komentaja», sanoi Maurice, »mutta minä vastaan teille samoin, kuin te vastaisitte minun sijassani. Emme voi jäädä tälle asteelle; meidän on löydettävä kukkastyttö.»
»Kukkastyttö on kaukana; mutta ole rauhallinen, häntä kyllä etsitään. Pidä sinä silmällä ystäviäsi; minä pidän silmällä vankilan kirjeenvaihtoa.»
Simonia ei oltu lainkaan ajateltu, mutta hänellä oli omat suunnitelmansa.
Hän saapui pyytämään uutisia selostamamme istunnon lopulla ja kuuli
Kommuunin päätöksen.
»Vai niin, ei tarvita muuta kuin laillinen ilmianto, jotta tästä syntyy juttu», sanoi hän; »odottakaa viisi minuuttia, niin tuon sen».
»Mitä aiot?» kysyi puheenjohtaja.
»Rohkea kansatar Tison», vastasi vankilanasukas, »ilmiantaa aristokraattipuoluelaisen Mauricen kavalat vehkeilyt sekä hänen ystävänsä, toisen väärän isänmaanystävän Lorinin salajuonet».