»Oi, kansalainen Lorin», sanoi Arthémise, »toivon, että annat minulle kukkavihon».
»Kuinkas muuten», sanoi Lorin, »kaksikin, jos niistä pidätte».
Molemmat lähtivät astumaan kahta kiivaammin saavuttaakseen kukkastytön, joka hänkin käveli hyvin nopeasti.
Saavuttuaan Marien sillalle nuori tyttö pysähtyi ja kumartuen kaiteen yli tyhjensi korinsa jokeen.
Irtautuneet kukat pyörivät hetkisen ilmassa. Kukkavihot putosivat painonsa vuoksi nopeammin; sitten seurasivat kukat ja kukkavihot virran mukana kelluen veden pinnalla.
»Seis!» sanoi Arthémise kukkastytölle, joka harjoitti näin omituisia kauppaa, »voisipa sanoa… onhan… eihän… mutta jos… Voi, kuinka omituista se on!»
Kukkastyttö pani sormen suullensa ikäänkuin pyytääkseen Arthémiseä olemaan vaiti; sitten hän hävisi.
»Mitä se siis merkitsee?» kysyi Lorin; »tunnetteko tämän kuolevaisen, jumalatar?»
»En. Luulin ensiksi niin… Mutta varmasti olen erehtynyt.»
»Kuitenkin hän teki teille merkin», intti Lorin.