Maurice hymyili ainoastaan ja ojensi ystävälleen kätensä, kuten tekee mies, joka on sanonut itsekseen: »Olen varma siitä, etten kauan aikaa ole yksinäni syytettyjen penkillä.»
Yleisö katseli ilmeisen myötätuntoisesti näitä kahta kaunista nuorta miestä, joita syytti Templen saastainen suutari, kuin nuoruudelle ja kauneudelle mustasukkainen paholainen. Simon huomasi tämän huonon käsityksen, joka alkoi painaa häntä. Hän päätti antaa viimeisen iskun.
»Kansalaiset», ulvoi hän, »vaadin, että kuulustellaan jaloa kansatarta
Tisonia, vaadin, että hän saa puhua, vaadin, että hän saa syyttää».
»Kansalaiset», sanoi Lorin, »pyydän, että ensin kuulustellaan sitä kukkastyttöä, joka juuri on vangittu ja joka varmasti pian tuodaan tänne teidän eteenne».
»Ei», sanoi Simon, »siinä on taas joku väärä todistaja, joku aristokraattien puoluelainen; sitäpaitsi palaa kansatar Tison halusta antaa oikeudelle valaisevia tietoja».
Tällä välin keskusteli Lorin Mauricen kanssa.
»Niin», huusivat parvekkeet, »niin, tulkoon Tisonin vaimo todistamaan; niin, niin, tulkoon todistamaan!»
»Onko kansatar Tison täällä?» kysyi puheenjohtaja.
»Varmasti hän on», huudahti Simon. »Kansatar Tison, sanohan, että olet.»
»Tässä olen, hyvä puheenjohtaja», sanoi vanginvartija; »mutta annetaanko minulle tyttöni takaisin, jos todistan?»