»No niin», sanoi Tisonin vaimo, päästäen masentuneena kätensä putoamaan, »minkä kautta sinä siis vannot?»
»Kuule, minä vannon Jumalan kautta.»
»Pyh!» vastasi Tisonin vaimo. »Tiedäthän hyvin, että vanha on hävitetty eikä uutta ole vielä tehty.»
»Vannon sinulle isäni haudan kautta.»
»Älä vanno haudan kautta, se tuottaisi hänelle onnettomuutta… Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala! Minäkin vannoisin tyttöni haudan kautta! Tyttöni! Héloise-parkani!» huudahti Tisonin vaimo niin äänekkäästi, että huudon vielä kajahdellessa avautui useita ikkunoita.
Nähdessään nämä avautuvat ikkunat, astui seinän vierestä näkyviin mies
ja tuli toista kohden.
»Tuosta naisesta ei ole mihinkään», sanoi ensimmäinen toiselle, »hän
on hullu».
»Ei, hän on äiti», sanoi toinen.
Sitten hän vei toverinsa mukanaan.
Nähdessään heidän loittonevan näytti Tisonin vaimo tointuvan.